You're gonna catch a cold from the ice inside your soul

Viimepostauksen jälkeen oikeastaan mikään ei ole muuttunut. Kaikki rullaa edelleen alamäkeen, olen lihonut kilon eikä Katti vieläkään suvaitse vastata yhteydenottoihini (pitäisi varmaan luovuttaa).

Ikävä Tipua, sen seura on lohduttavaa ja se varmasti vastaisi jos soittaisin. Mä en tiedä miten mun elämä rullaa tästä eteenpäin, tuntuu pahalta mutta salaa alan turtua sisältäpäin. Poika sanoo mun olevan kovin poissaoleva ja lyhytpinnainen, selitän sen stressillä ja pelolla liittyen vanhojenmekon sovitukseen ja muuhun. Pelkään kuollakseni pyörtyväni uudestaan, se tuntui niin ahdistavalta, kuin yläosa mekosta olisi salvannut hengitykseni ja olisin ahdistunut kuoliaaksi

Onneksi maanantait on uusia alkuja,
tai uusia päiviä failata kaikki

Maybe I'll just take a shitload of pills...

...se tähän oloon on enennenkin toiminut.

Mä en pysty selittämään. Mä en pysty. Viime perjantai kai muutti kaiken, tai nämä päivät sen jälkeen muuttivat. Kaikki on eri tavalla, oon ihan sekaisin, jatkuvasti ahdistunut ja stressaantunut koska ei tää voi mennä näin ja musta tuntuu etten mä pysty elämään tätä elämää

Olen pahoillani, en juuri nyt jaksa lukea blogejanne tai muistaa teitä kommenteilla, ootte silti tärkeitä. (Anteeksi.)

It started with a whisper

Eilen (perjantaina) valehtelin taas äidille vähän lisää ja hyppäsin bussiin ja lähdin näkemään kavereita. Tipuliini(click!) oli niin pieni ja supersöpö ja viaton ja ihanan ylisosiaalinen ja vaan puhuttiin eikä osattu ollenkaan olla hiljaa. Näin myös Peikkoa vaikka piti nähdä Kisua, mutta Kisu ei vastannut puhelimeen ja soittelin parille kaverille jotka eivät myöskään tieneet tuosta tytöstä mitään jajajaja nyt en voi olla kuin huolissani. Tyttö jota on riepoteltu osastoilla ja mua vaan vähän pelottaa. Kuumottelin tarkastajien kävelemistä sporan ovien vieressä kun itse istuin taas vaihteeksi liputtomana sisällä. Päädyin loppuillaksi kallioon Peikon asunnolle makoilemaan punaiselle sohvalle, tuijottelemaan hänen nappisilmiään ja puhumaan trippailusta. Vaihdettiin muutamat surunaamat kun kiipesin sörkässä metroon ja lähdin kohti keskustaa ja sieltä kotiin.

Söin puolikkaan annoksen nuudeleita sour&sweet-kastikkeella ja tofulla, illalla pari sipsiä ja siinä se. Tänään paino oli **,9kg, eli ensimmäinen tavoite saavutettu! Kuitenkin, tänään on perhepiirissä syntymäpäivät ja olen lusikoinut sisuksiini niin leivonnaisia, suklaakakkua, kuin piirakkaa ja muuta lihottavaa moskaa. En uskalla juhlia saavutetulla painolla, koska pelkään ja tiedän, että se pomppaa takaisin pilviin tämän päivän jälkeen..

Mun loma on ohi, maanantaina kutsuu taas koulu. 5 tekemätöntä laajaa esseetä / projektia / tuntipäiväkirjaa / vastaavaa odottelis tekemistään tänään, samoin kuin siivoaminen ja kaikki muu mutta mä en vain jaksa. Päätän omistaa seuraavat muutamat tunnit nukkumiselle, nettisurffailulle, we♥it'stä täydellisen taustakuvan löytämiselle ja puhelimen päivittämiselle ja voisimpa laittaa sinne vähän lisää musiikkiakin. Kuuloketilaukseni ei tosin ole tullut vieläkään...

Onnea teille, joiden loma vasta alkaa. Mä kuolen vielä lomaviikonkin jälkeen väsymykseen.

Pyörryin ompelijalle päälläni vanhojenmekon raakaversio, joka oli täynnä nuppineuloja. En tiedä miksi, mä vaan pyörryin. Olin seisoskellut siinä peilin edessä mekon aihiot päälläni noin vartin, alkoi ahdistaa ja tulla kuuma ja silmissä pimeni.. Ennenkuin ehdin edes sanoa ompelijalle, että nyt pyörryttää saatikka istua alas, niin siihen mä rysähdin. Hävettää, vaikka ompelija ottikin sen ihan hyvin ja kertoi, miten muillekin on käynyt samalla tavalla, kun on joutunut seisomaan pitkään paikallaan ja jos on vaikka vähän jännittänyt.

Nojoo, asiaan... Söin riittävän lounaan tiistaina juuri ennen ompelijaa, ja illalla yhden leivän, yhteensä kaikki noin 300 kaloria ja keskiviikkoaamuna paino oli jo 100 gramman päässä ensimmäisestä välitavoitteesta. Keskiviikon ja tämän päivän olen kuitenkin viettänyt ahmien ja possutellen, joten en todellakaan taida uskaltautua tuon pedon (toisin sanoen digitaalisilmillään kimppuuni hyökkäävän vaa'an) päälle.

Huomenna pitäisi uskaltaa nähdä ainakin Peikkoa, salaa on jo ikävä vaikken ehkä uskalla sitä ääneenkään sanoa. Näen myös Kisua ja ehkä paria muutakin. Pelottaa, olen iso. Liian iso. Salaa ne naureskelee pienissä siroissa päissään, miten tuo Naomi onkin noin possu, miten se onkaan lihonut noin paljon, miksi se vaan syö mikä sitä vaivaa ymmärtäis olevansa kamala jota kukaan ei koskaan halua miksei se voi kuolla pois

The trick is to make mistakes when no-one is looking

Huomenna mun pitää taas alistua valehtemattoman ja armottoman mittanauhan alle. Teetätän siis itselleni vanhojen mekkoa ja menen uudestaan käymään ompelijalla katsastamassa tilannetta ja antamassa lisää mittoja. (Kuvan mekolla ei ole mitään tekemistä asian kanssa, mun puvusta ei tule tuollaista.)

Tänään olen tuhonnut 785 kaloria ja palan suklaakakkua (n. miljoona kcal) ja se tuntuu aivan käsittämättömän paljolta. Salaa mä alan voimaan pahoin ja kaksi sekuntia harkitsen kumartamista valkoiselle posliinijumalalle josta olen kuitenkin jo aikoja sitten vierottautunut pois. Luen hiljaa tekstejänne ja mietin, että mitä mä teen väärin kun paino ei putoa. 1,7kg pudotettu kymmenestä. Oon huono

(Klikatkaa kuva auki)
Tänään tuntuu tältä

Juuri nyt en jaksa pelätä huomista enkä menneisyyden haamuja

Truth or consequence, say it aloud use that evidence race it around

(Trainspotting♥)

En edes tiedä miltä musta tuntuu, menikö tämä päivä penkin alle vai eikö sittenkään? Aamulla 40kcal olemattomasta jogurttimäärästä kun kerrankin olin yksin keittiössä, koulun jälkeen omena ja myöhemmin ranskikset koska houkuttelin marmorin syömään kanssani vatsanpohjassani kiljuvan nälän takia. Ei olisi pitänyt. Kotona sorruin sataan muuhun asiaan, vaaka pelottaa, eniten siksi etten laihtunut grammaakaan eilisestä vaikka söin reilusti alle peruskulutuksen. Vainoharhailen ja tahdon vaihtaa vaa'astani paristot.

Italialaista tupakkaa, sormissa sekoittuu tupakanhaju tuohon sitrushedelmän tuoksuun jonka juuri söin. Eihän mun pitänyt edes polttaa, mähän olen lopettanut, miten tämä näin meni. Niin helposti olin valmis kolmen kuukauden jälkeen antautumaan sormissa kiemurtelevalle savulle, vaikka juuri aamulla puhuttiin koulussa terveystiedon tunnilla miljoonista haitallisista kemikaaleista jotka imen sisääni joka hengenvedolla.

Mua pelottaa ja samalla ei edes tunnu miltään.

(Luin salaa yhtä facebook keskustelua, en siis omalla tunnuksellani vain jonkun muun. Yksi tyttö psykologian ryhmästäni oli sanonut, että mun pitäis lihoa. Että oon liian pieni. Nauroin yksikseni mielipuolista naurua pääni sisällä, sillä enhän minä ole pieni, olen valtava ja tukevasti normaalipainoinen. Yököttää.)

Running around leaving scars

Olen parit viimepäivät yrittänyt postata kännykällä - tuloksetta. Mulla on sellanen perus samsungin kosketusnäyttönen älypuhein (Ace), niin se ei vaan anna niitä näppäimiä tähän ruudulle kun yritän kirjottaa. Otsikon saan laitettua, mut tähän isoon tekstikenttään en mitään. (Tämä oli nyt kai joku säälittävä tekosyy sille, miksen ole postaillut)

Maanantai on aina hyvä päivä aloittaa. Tai sitten ei. Onneksi on tiistait. Paastosta tuli ahmimista ja lihomista ja itsekurittomuutta ja kuumeista oloa. Tänään on kansainvälinen epäonnistumisten päivä, joten osaan varmaan jo arvata miten tämän päivän syömiset tulevat jatkumaan.. Tähänmennessä n. 500kcal. Kamala nälkä vaikka juuri söin. Yritän pärjätä loppuillan juoden paljon vettä ja teetä ja syöden omenoita. Täytyy selättää menkkaturvotus ja eilisen sipsiläskeilyn tuoma suolan aiheuttama turvotus. Toivottavasti tämä kirjoittelukin lähtisi rullaamaan.. Yh olen pyöreä kuin rantapallo ja huomenna pitäisi nähdä yhtä erittäin kivaa ihmistä (♥).

Kuiskaat kauniita sanoja mun korvaan joita kuitenkaan en ymmärrä