Behind the purple rain

Pitäs varmaan alkajaisiks pyytää anteeks etten oo postannu, mut ei oo ollu mitään sanottavaakaan. Netti toimi viimeks sunnuntaina kun maanantaina tuli se sähkökatko, ja tää kännykän nettikin toimii tosi huonosti siihen nähden miten tää yleensä toimii.

Oon elossa siis, jippii...

Aamuisin itken mun pientä kuvitelmaa

Mä en yhtään tiedä mistä mun pitäisi kertoa, mikä teitä kiinnostaa, mitä haluatte kuulla (mä en edes tiedä mitä mulle kuuluu)

Eilen mä painoin 59,4 kiloa ja tänään kaksisataagrammaa enemmän, mun paino pysyy vain tuossa 59-60 välissä eikä se putoa enää enkä mä tiedä mitä mä tekisin. Kaikki on niin vaikeaa koska moneen päivään mä en ole syönyt kunnolla ja nyt mä olen vain kotona ja koko ajan on ruokaa edessä ja sit mä vaan syön ja itken ja syön. Mikään ei oikeastaan tunnu miltään, mutta juuri nyt se johtuu vaan lamaantuneesta keskushermostosta koska löysin mun viimeiset kamat ja säästin vielä vähän huomiseksi koska mä vihaan joulua.

Mä pelkään kuollakseni mun nousevaa painoa ja mietin tässä että jos antaisin huomenna vaan mennä, niin kaikki muut tuntuu tekevän ja sunnuntaina palaisin ruotuun inhoamaan itseäni. Lupaan laittaa kuvia lisää viimeistään 56 kilossa, tai kertokaa toki jos haluatte niitä lisää jo ennen sitä (mutta miksi kukaan haluaisi katsella tälläista valasta)

Tän postauksen kirjoittamisessa ei ole mitään järkeä koska mun aivoissa ei liiku mitään, kaikki ajatukset on ihan typeriä ja ne kumpuaa jostain syvältä ei minkään syövereistä ja munhan piti lopettaa nämä pilleripelit ja olla selvinpäin, mutta ehkä saan anteeksi koska joulu on se hirviö josta pienenä näin painajasia, se faijan "kerran vuodessa" kun se riipasee kunnon kännit ja tekee ihan hirveitä asioita, en voi edes kertoa teille mitä se on tehnyt

Faija kysyi tänään teenkö mä enää mitään muuta kun juon teetä ja poltan suitsukkeita ja teen sudokuja
Mä en osannut edes vastata koska en kehdannut sanoa että kyllähän mä syön.

Kun mikään ei riitä

Herätyskello soi juuri kun olin saanut silmät kiinni ja olisin halunnut nukkua.. Ja miten ihmiset osaakin sen, että juuri kun olen sanonut hyvät yöt ihmiselle x, ja olen juuri nukahtamassa; seuraava ihminen tekstaa. Pojan, marmorin ja tipun tekstarit valvotti mua 2:12 asti, jonka jälkeen kierin omissa ajatuksissani enkä voinut nukkua (ja tämähän ei todellakaan tarkoita ettei minulle saisi tekstata, rakkaat). Ehkä olemassaolemattomuuteni tekisi ihmiset onnellisemmmaksi.

Eilen 59,3kg (en uskonut vaakaa joten en tullut kertomaan. Ei sillä laihdu 900 grammaa, että syö kaks jogurttia, 15cm subin ja banaanin ja kävelee tosi paljon pitkin päivää. Ei siitä voi pudota noin paljoa joten toi on jotain nesteiden heittelyä tms.. Pakko olla)
Tänään 59,8kg, pahaa sitruunateetä hunajalla ja matikankoe tunnin päästä. Lupaan postata kunnolla huomenna tai viimeistään joululomalla, mutta koeviikko imee mehut enkä ole viikkoon avannutkaan esimerkiksi juuri noita matikankirjoja..

5-alkuiset luvut ei tunnu enää miltään, puoli päivää se tuntui helvetin hyvältä mutta nyt se ei ole enää tarpeesi. 56 kiloa täältä tullaan, tavoite numero 2.

(Kummallisesti kaikki aika häviää kun postaa aamulla)

floral madness

 

Musta ei oo sanomaan sanaakaan, musta ei oo lukemaan teiän merkintöjä saati kommentoimaan niitä, musta ei taida vähään aikaan olla mihinkään. Ehkä mun pitäis vaan kuihtua pois

Mä en nuku. Nukuinko mä viimeyönä edes kolmea tuntia, nekin itkien itseni uneen ja nappaillen kaakaojauheen makuisia unilääkkeitä.

Poika rikkoo mut sisältä, repii palasiksi, puhuu kauheita
syyttelee asioita joihin olen syytön

ja sitten se vielä kuiskii musta salaisuuksia luonnonvoimille,
huutaa kutsun tuuleen ja tuuli auliisti kuuntelee ja inhoaa minua. Tuuli haluaisi järjestää jälleennäkemisen erään kolmen ja puolen vuoden takaisen tapahtuman sisäpiirille, johon minäkin kuulun. Mutta enhän mä edes tunne enää niitä ihmisiä ja miten voin istua samassa tilassa kun Tuuli katsoo mua nenänvartta pitkin ja tietää mun salaisuuksista ja mua ahdistaa enemmän kuin koskaan

(Lainaus marraskuun ensimmäisen päivän postauksesta:
"Oon istunut lavan sivulla bäkkärin ovella, aivan soittajien vieressä mutta vähän verhojen katveessa ja piilossa turvallisessa pimeydessä, seissyt lavan takana ja laulanut täydestä sydämestäni sillä hetkellä soivia kappaleita,laihtunut puoli kiloa ja kokenut erittäin kiusallisia hetkiä kun se helvetin täydellinen tyttö päätti astella kuvaan ja kaikki rakastaa sitä ja mä vihaan koska se saa mut tuntemaan itseni tosi huonoksi" SEN HELVETIN TÄYDELLISEN TYTÖN NIMI ON TUULI)

Repulsive pt. 2 (sulkekaa silmänne)

...berofe:

......this morning:

(mä alitin vihdoin 60 kilon maagisen rajan)

....still long way to go

Repulsive

Oon maannut melkein koko päivän sikiöasennossa mun sängyssä ja itkenyt, nukahdin tähän pahaan oloon ehkä tunniksi mutten pääse sitä ikinä karkuun. Hetki hetkeltä tuntuu vahvemmin, ettei kukaan kaipaa mua mihinkään, et kaikilla ois asiat paremmin jos mua ei ois, kukaan ei ees huomais jos puuttuisin. Mä oon jo kerran päässyt siitä tunteesta eroon, en mä halua että se tulee takaisin. (Hän ei halunnut kuolla vaan elää, elää kiihkeänhurskaasti niin, joka päivä arjesta nousta ylimmäisiin taivaisiin.) Kaikessa säälittävyydessäni melkein soitin yhdelle ihmiselle, että puhu mulle järkeä että ei tää oikeasti oo näin paha, ei tää oo syy kiskoa taas päätä täyteen kamaa ja kärsiä siitä olosta seuraava pieni ikuisuus.. En soittanut. En uskaltanut, olin liian säälittävä ja vielä säälittävämpää on, että niitä ihmisiä olisi yhteensä kaksi joille voisin tuollaisessa tilanteessa soittaa, ja ne molemmat ois ihan liian kaukana tullakseen lohduttamaan (mutta on ne ihania ja tosi rakkaita silti).

Mä painoin eilen 60,2 kiloa ja tänään 60,4 mutta mulla on mielessä nyt vähän muut asiat

Kyllä, jotain on tapahnut. Se jokin rikkoo mua sisältä päin enkä mä oikein haluaisi puhua siitä mutta pakko purkaa tätä oloa jotenkin

Koeviikko, huomiseks pitäs lukee 200 sivua psykaa ja mä nettishoppailen ja katon maanantaina tullutta Gleetä. Mulla ei oo mitään sanottavaa, mutta piti kai teillekin tulla kertomaan kuinka lukio on imeny musta kaiken ja oon tyhjä kuori ja sain ruotsin verbikokeista kasin. Kasin. KASIN? Missä mun tavalliset kiitettävät on? Taas huomaa sen, että oon melkeen jaksanut lukea..

Mua ei kiinnosta mikään, haluun globe hopen meikkipussin ja hippivaatteita (ja sata mekkoa nelly.comin alesta).

Ja mä painan vieläkin 60,7 kiloa. Miksei se laske

FML

Just nyt musta tuntuu tältä
Mä en jaksa riidellä kenenkään kanssa
Mä en anna kenenkään vaatia multa mitään
Mä en just nyt jaksa

Aina voi toivoa et huomenna olis parempi päivä, mut tuskin se on kun saan huudot tekemättömistä esseistä ja muista koska mä en jaksa.

Mä painan 60,7 vitun kiloa ja mä en jaksa.

Tänään mun piti paastota, ja se onnistuikin iltapäivään asti. Skippasin aamupalan ja söin koulussa vain porkkanaraastetta, mutta päästiin vartti etuajassa ja menin aijemmalla bussilla kampaajalle kuin suunnittelin. Sen ylimääräisen kymmenen minuuttia tuhlasin irtokarkkihyllyllä.. Puoli kiloa irtsareita ja paha mieli. Kehuin söpön rastapäisen myyjän hiuksia saaden hymyn kumpuamaan sen huulille. Mä olen tänään syönyt sen raasteen, vähän irtsareita (syötin karkkeja äidille ja veljelle ja osa niistä on yhä pussissa), päivällinen kotona ja vielä pieni riisipuuroannos. Musta tuntuu tosi valtavalta ja ajattelin loppuillan selvitä vedellä ja ostamallani hedelmäsmoothiella (jossa on ehkä n. 100kcal).

Mun pitää ihan oikeasti ryhdistäytyä.

(Mä en tiedä mitä Peikko musta haluaa, tai tiedän ja sehän tässä onkin niin pelottavaa. Marmori pyysi tän blogin osotetta multa eilen enkä uskaltanut antaa, mä pelkään mitä se ajattelee..)

Hyvästit painovoimalle, eivät jalkasi enää ole maahan sidotut

Mua pelottaa, mua pelottaa tää kaikki, pimeys pesiytyy mun sisälle ja pelkään ettei se lähde enää ikinä pois..

Itsepähän leikin tulella. Ehkä mä en koskaan parantunutkaan (mutta enhän minä ole sairas, mä painan kaksikymmentä kiloa enemmän), vaikka jaksoin uskotella niin itselleni puolitoista vuotta parantuvani, että kaikki muuttuu, oikeasti on parempi näin. Oma peilikuva on silti päivä toisensa jälkeen liian murskaava, näytän kamalalta kaikissa vaatteissa ja pullealta vanhojenmekossa. Mun täytyy laihtua. Täytyy.

Mun täytyy opetella uudestaan laskemaan kaloreita. Täytyy. Mun täytyy alkaa taas tehdä säännöllisesti lihaskuntoa. Täytyy. Täytyy urheilla enemmän, kuluttaa enemmän, syödä vähemmän, painaa vähemmän... Yrittää silti pitää hymy naamalla ja olla hukkumatta tähän hirveään pimeyteen.

Mun täytyy olla kaunis, mun täytyy olla tarpeeksi

jotta pitäisit minusta edes vähän enemmän

EDIT: emilia, blogiisi ei pysty kommentoimaan, koska olet upottanut kommentoinnin tekstin alle niin, ettei varmistussanaa pysty kirjoittamaan.. (ainakaan Chromella ei toimi)

SHITSHITSHIT

Tässäkään postauksessa ei oo kuvaa koska mulla on liian kiire. Pahoittelen postaamattomuutta, mutta ei oo ollut oikein mitään sanottavaa tai kerrottavaa. Arki rullaa tylsään tapaansa harmaasti eteenpäin (mutta yöllä satoi ensilumi!), olen materialismionnellinen mutta silti tuntuu päivä päivältä vain pahemmalta.

Oon idioottina menny laittaa johonkin bloggeriin mun oikean syntymäajan, enkä nyt pääse lukee WKB'tä koska "sinulla ei ole oikeutta lukea tätä blogia, koska se sisältää vain aikuisille suunnattua sisältöä" ..... ja mä voin jo laskea kuukausia täysi-ikäisyyteen. Joskus vituttaa aika rankasti olla vieläkin 17. EI KUKAAN TEISTÄ RAKKAISTA TIETÄIS ETTÄ MISTÄ TUON SYNTYMÄAJAN VOIS MUUTTAA? EDIT: PROBLEM SOLVED

Paino junnaa samoissa luvuissa, päätin maanantaina että torstaina pitää painaa kilo vähemmän. Puoli kiloa on jo kadotettu, tosin heräsin vasta yhdeltätoista joten en tiedä kuinka oikea se luku on. Mun kevytversio porkkanalaatikosta palaa uuniin jos mä en nyt mene, joten heipat ja oon hengissä ja lupaan tulla kirjottaa lisää mahdollisimman pian! Lueskelen ja kommentoin bloginne hetikun ehdin takas tähän koneelle.