Repulsive

Oon maannut melkein koko päivän sikiöasennossa mun sängyssä ja itkenyt, nukahdin tähän pahaan oloon ehkä tunniksi mutten pääse sitä ikinä karkuun. Hetki hetkeltä tuntuu vahvemmin, ettei kukaan kaipaa mua mihinkään, et kaikilla ois asiat paremmin jos mua ei ois, kukaan ei ees huomais jos puuttuisin. Mä oon jo kerran päässyt siitä tunteesta eroon, en mä halua että se tulee takaisin. (Hän ei halunnut kuolla vaan elää, elää kiihkeänhurskaasti niin, joka päivä arjesta nousta ylimmäisiin taivaisiin.) Kaikessa säälittävyydessäni melkein soitin yhdelle ihmiselle, että puhu mulle järkeä että ei tää oikeasti oo näin paha, ei tää oo syy kiskoa taas päätä täyteen kamaa ja kärsiä siitä olosta seuraava pieni ikuisuus.. En soittanut. En uskaltanut, olin liian säälittävä ja vielä säälittävämpää on, että niitä ihmisiä olisi yhteensä kaksi joille voisin tuollaisessa tilanteessa soittaa, ja ne molemmat ois ihan liian kaukana tullakseen lohduttamaan (mutta on ne ihania ja tosi rakkaita silti).

Mä painoin eilen 60,2 kiloa ja tänään 60,4 mutta mulla on mielessä nyt vähän muut asiat

Kyllä, jotain on tapahnut. Se jokin rikkoo mua sisältä päin enkä mä oikein haluaisi puhua siitä mutta pakko purkaa tätä oloa jotenkin